CURLY TANSANIASSA

Curly kävi Tansaniassa yhteistyökumppaninsa Taksvärkki ry:n kanssa marraskuussa 2009. Matkan aikana tutustuttiin tansanialaiseen elämään vierailemalla mm. kouluissa ja paikallisissa kodeissa. Matkan aikana saatiin myös hyvä kuva siitä, mitä Taksvärkki ry Tansaniassa tekee paikallisen yhteistyöjärjestönsä Watoto Salaman kanssa. Curly kävi haastattelemassa Suomen Tansanian suurlähettilästä ja piti Sara-klubin nuorille kaksipäiväisen työpajan, jossa askarreltiin ja kerrottiin tarinoita. Lisäksi käytiin ihmettelemässä Afrikan eläimiä ja tutustuttiin eksoottiseen Sansibariin.

Matkalla olivat Taksvärkki ry:n hankekoordinaattori Katja José,
Curly-nuori / journalistiikan opiskelija Sanna Raita-aho, Curly-Median päätoimittaja Peppi Tervo ja matkapäiväkirjan kirjoittanut Curly ry:n toiminnanjohtaja Ira Kinnunen.

Alla oleva matkapäiväkirja kuvineen kertoo matkamme värikkäät vaiheet.

TANSANIAN MATKAPÄIVÄKIRJA 1.-14.11.2009

Sunnuntai 1.11.

Matka Tansaniaan alkaa. Matkalaukkuni painaa lähes 35 kiloa ja osa tavaroista pitää siirtää muiden laukkuihin. Askartelutarvikkeita ja muita viemisiä on paljon. Lisäksi meillä on tietokone, kameroita ja reppuja. Näytämme kuormakameleilta ja siltä meistä tuntuukin.

Lentokoneessa luetaan Taksvärkin Katjan antamia englanninkielisiä raportteja kehitysyhteistyöstä. Lento on myöhässä, joten Amsterdamissa juostaan – ja kovaa! Kunto kestää ja ehdimme nipin napin Kenya Airwaysin koneeseen. Laukut jäävät Amsterdamiin.

Sanna saa vierustoverikseen afrikkalaisen naisen, joka on kuin suoraan Alexander McCall Smithin yksityisetsivä mme Ramotswe -kirjoista. Nimeämme tämän värikkääseen afrikkalaiseen asuun pukeutuneen rouvan madame Rooiboseksi. Sannalla ja madame Rooibosella ei ole yhteistä kieltä, mutta heti lennon aluksi huolehtivainen ja tarkkasilmäinen madame peittelee Sannan huovalla. Peppi valmistautuu pitkään yölentoon korvatulpilla, silmälapuilla ja niskatyynyllä. Hervottoman hihityksemme ja päättömät juttumme laskemme malaria-lääkityksen piikkiin.

Maanantai 2.11.

Nairobin lentokentän lattialla vilistää iso torakka. Vaihdamme konetta ja lennähdämme Tansaniaan, Dar es Salaamiin. Näemme lentokoneen ikkunasta lumihuippuisen Kilimanjaron – kamerat räpsyvät.

Astuessamme koneesta ulos vasten kasvojamme iskee kuuma ja kostea ilma. Se on kuin lämmin lehmän henkäys. Teemme ilmoituksen kadonneista matkalaukuistamme. Taksvärkki ry:n paikallisen yhteistyöjärjestön Watoto Salaman perustaja ja johtaja Ismail Suleiman hakee meidät kentältä. Auton ikkunoista seuraamme kaoottista ja samalla varsin ”akrobaattista” liikennekulttuuria. Autojen välissä puikkelehtii kaupustelijoita, jotka myyvät kaikkea mahdollista pähkinöistä akvaariokaloihin. Pään päällä akvaariota kantava mies saa meiltä päivän myyntimiehen tittelin.

Majoitumme Maua Beach Swiss Rest Housen siisteihin ja mukaviin huoneisiin. Pienen lepotauon jälkeen lähdemme kävelylle. Paikan sveitsiläinen emäntä muistuttaa meitä siitä, että on hyvä jättää korut ja kellot sekä muut arvotavarat hotellille. Ismail poimii meidät läheisestä risteyksestä kyytinsä ja vie meidät syömään makoisaa grillattua kalaa meren rannalle. Täysikuu paistaa meren yllä.

Huoneeni keskellä kulkee pikkumuurahaisten monikaistainen moottoritie. Suihkun jaan puolestaan kymmenien isojen muurahaisten kanssa, jotka veden säikyttäminä marssivat päättäväisesti kohti sänkyäni. Tunnen olevani Afrikassa. Pujahdan moskiittoverkon alle turvaan nukkumaan.

Tiistai 3.11.

Kuvittelen herääväni Radio Novan aamulähetykseen, mutta ääni ei olekaan Kimmo Vehviläisen vaan läheisen moskeijan rukouskutsu. Rukouskutsuun sekoittuu myös raivoisaa kukon kiekumista ja kakofoninen helmikanojen ja varisten yhteiskonsertti.

Ismail poimii meidät kyytiinsä jo aamuseitsemältä. Suuntaamme (edelleen samoissa nuhjuisissa matkavaatteissamme) läheisen kylän kouluun. Naisrehtori toivottaa meidät tervetulleiksi kouluunsa, jossa on 1600 oppilasta. Oppilaat kajauttavat meille alkajaisiksi kansallislaulunsa. Päivän aikana vierailemme useissa luokissa ja kerromme oppilaille mm. Suomesta ja Curlyn toiminnasta. Näytämme valokuvia Suomen eri vuodenajoista ja suomalaisista nuorista. Esittelemme myös Curly-lehteä, jossa on heidän koulunsa oppilaista otettu kuva. Kuvan näkeminen aiheuttaa naurua ja kovan puheen sorinan. Tansanialaiset nuoret kyselevät meiltä paljon hyviä kysymyksiä mm. ” Eivätkö kalat kuole, kun järvenne talvella jäätyvät? ”Miksi te eurooppalaiset tulitte Afrikkaan ja viette kaikki meidän mineraalimme ja muut luonnonvaramme?” Niinpä…

Varsinaisten koulutuntien päätyttyä seuraamme Watoto Salaman työntekijöiden Hellenin ja Margarethin vetämää Sara-klubia. Sara-klubeissa nuorille kerrotaan lasten oikeuksista ja annetaan hiv/aids –valistusta. Välillä ilmoille kajahtaa yhteinen kannustushuuto ”Pasha, pasha, pasha, choomaa, huu-haa!!!”, hyvän vastauksen kirvoittamana. Nuoret klubilaiset myös laulavat ja tanssivat meille. Sanna haastattelee Sara-klubissa käyvää Magrethia. Haastattelu tehdään varjossa puun alla. Peppi ja minä kuvaamme.

Matkalaukkumme saapuvat vihdoin – …huu-haa!!!

Illallisella kohtaamme kaksi suomalaista sairaanhoitajaopiskelijaa, jotka ovat Tansaniassa opiskelijavaihdossa ja työskentelevät paikallisessa sairaalassa. Pyydämme heitä kirjoittamaan kokemuksistaan Curly-lehteen.

Keskiviikko 4.11.

Suuntaamme aamuruuhkassa kohti Dar es Salaamin keskustaa. Menemme haastattelemaan Suomen Tansanian suurlähettilästä. Suurlähettiläs Juhani Toivonen on leppoisa ja mukava mies. Sanna haastattelee, Peppi videoi ja minä valokuvaan. Annamme Jussille tuliaiseksi villasukat, Väinämöisen nappeja ja ”lumipallon”. Suurlähettiläs kertoo Tansanian olevan poikkeuksellisen suvaitsevainen maa. Juhani pyytää meitä kysymään nuorilta, kuinka he näkevät lukea läksynsä, kun vain pienen pieni osa maan väestöstä on sähköverkon piirissä. Sanna tenttaa yli tunnin ajan suurlähettilästä hyvillä kysymyksillä.

Iltapäivällä seuraamme taas Sara-klubin toimintaa uudessa koulussa. Nuoret esittävät meille laulua ja tanssia koulun pihalla. Sanna haastattelee tällä kertaa poikaa hänen tulevaisuuden haaveistaan ja osallistumisestaan Sara-klubitoimintaan.

Automatkoilla havainnoimme mitä kaikkea teiden varrella myydään. On grillejä, sänkyjä, patjoja, autojen varoituskolmioita, palosammuttimia, kasveja, hedelmiä, kanoja jne. Puiden oksilla riippuu myös myytävänä olevia housuja ja jalkapalloja. Pimeyden laskeuduttua myyntikojuille sytytetään öljylamppuja. Nenässä tuoksuu poltettujen roskien haju.

Torstai 5.11.

Aamupäivä kuluu majapaikassa edellisten päivien tapahtumia kirjatessa. Iltapäiväksi suuntaamme Kepan toimistolle Dar es Salaamin keskustaan. Kepa on suomalainen kehitysyhteistyön palvelukeskus, joka toimii kattojärjestönä kehitysyhteistyöstä kiinnostuneille kansallisjärjestöille. Kepan kehityspoliittisen työntekijän, Bakarin, kertomana saamme tietoa mm. Tansanian historiasta ja maan nykytilanteesta.

Bongaamme iloksemme kadulta tutun akvaariomiehen. Kalat näyttävät olevan yhä hengissä. Dar es Salaamissa asuva Anne Tarvainen kurvaa Saku Petterillään eli pienellä citymaasturillaan hakemaan meidät afrikkalaiselle tanssitunnille. Tunti pidetään ravintolan kattoterassilla. Rumpumies antaa meille rytmin ja tanssinopettaja näyttää kuviot. Täytyy myöntää, että hieman kankeasti liikkuvat meidän suomalaisten lantiot. Tanssitunnin jälkeen Anne vie meidät syömään etiopialaiseen ravintolaan. Ruoka on herkullista ja etenkin Sanna menettää sydämensä etiopialaiselle ruualle.

Perjantai 6.11.

Käymme läpi edellisten päivien tapahtumia majapaikassamme Katjan ollessa Watoto Salaman toimistolla kirjanpidon kimpussa. Sanna tilaa lounaaksi kanakeiton. Local chicken soup saapuu ja kulhosta sojottaa iso – siis tosi ISO kanan koipi. Sanna säikähtänyt ilme on unohtumaton. Meitä huvittaa, Sannaa ei.

Lounaan jälkeen menemme kotivierailulle 14-vuotiaan Nurun kotiin. Nuru asuu vaatimattomassa, sementtiharkoista rakennetussa, keskeneräisessä talossa yhdessä isoäitinsä eli bibin ja kahden muun sukulaislapsen kanssa. Meidät otetaan lämpimästi vastaan. Sanna haastattelee bibiä ja Nurua. Joukko uteliaita naapuruston lapsia seuraa haastattelua.

Lauantai 7.11.

Enää en herää aamulla ennen viittä minareetista kajahtavaan rukouskutsuun. Radio Nova on vaiennut. Olen siis jo tottunut rukouskutsuun. Tosin helmikanojen ja varsin äänekkäiden varisten rääkäisyt puskevat korvatulppien läpi. Vierailemme tänään 13-vuotiaan Johnin kotona. John asuu yhdessä isoäitinsä ja sisarustensa kanssa. Johnin molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Lisäksi heidän kanssaan asuu sukulaistyttö, jolla on vähän yli kuukauden ikäinen suloinen vauva. Sanna haastattelee Johnia närkästyneen kukon kiekuessa äänekkäästi vieressä. Kysymys tyttöystävästä saa leveän hymyn Johnin kasvoille.

Iltapäivällä majapaikkamme työntekijä Haika lähtee viemään meitä käsityöläismarkkinoille. Matkamme markkinoille paikallisessa pikkubussissa dala-dalassa. Dala-dala poimii matkan varrelta kyytiin kaikki halukkaat ihmiset. Yleensä enemmän kuin pikkubussiin ylipäänsä mahtuisi ihmisiä. Tunnelmaa ei dala-dalasta puutu. Dala-dalassa eräs paikallinen nainen kysyy kiinnostuneena, mistä olemme kotoisin. Kun Sanna ja Peppi kertovat meidän olevan Suomesta, nainen innostuu. Hän kertoo vesi-insinööri miehensä opiskelleen aikoinaan Tampereella. Nainen antaa puhelinnumeronsa ja kutsuu meidät kotiinsa syömään. Kauppiaat houkuttelevat meitä innokkaasti sisään pieniin kauppoihinsa. Ostamme tauluja, puuveistoksia, koruja ja kankaita. Taistelemme pölyisessä väentungoksessa tiemme takaisin dala-dalaan.

Illalla menemme Watoto Salaman henkilökunnan kanssa tanssimaan. Tanssipaikka on aidattu puisto, jossa on iso esiintymislava ja tanssilattia. Yllätykseksemme näemme siellä tuttuja kasvoja. Tanssituntimme rumpujen soittaja ja tunnilla mukana ollut amerikkalainen nainen ovat tulleet myös ystäväneen paikalle. Afrikkalaiset rytmit kieppuvat kuuman kosteassa illassa. Havaitsemme, että tansanialaiset ovat hieman ujoja ja arkoja tanssimaan, joten päätämme näyttää mallia ja astumme rohkeasti tanssilattialle. Bändin solistit vaihtuvat välillä ja huomaamme, että paikallisilla ”rock-staroilla” on tapana jättää hintalaput ja kaikki muutkin laput roikkumaan uutukaisista housuistaan. Näppärää.

Sunnuntai 8.11.

Katja on seurassamme enää tämän aamupäivän. Päätämme lähteä läheiselle rannalle pitämään viimeistä yhteistä palaveriamme ja rentoutumaan. Intian valtameren vesi on lämmintä kuin linnunmaito. Sanna on unohtanut uimapukunsa Suomeen, mutta saamme houkuteltua hänet vaatteet päällä uimaan. Katja kyselee meiltä ajatuksiamme matkasta. Vielä yksi pulahdus lämpimään mereen ja Katja lähtee Keniaan uusien työtehtävien pariin. Syön lounaaksi piraijan irvistyksellä varustetun kalan.

Iltapäivällä kiertelemme ympäri hotellialuetta videokameramme kanssa ja yritämme löytää rauhallisen haastattelupaikan. Tehtävä osoittautuu mahdottomaksi. Kiitos tuulen ja äänekkäiden helmikanojen. Päädymme tekemään Sannan haastattelun huoneeseeni. Haastattelemme Pepin kanssa Sannaa hänen Afrikan matkakokemuksistaan. Sannan kielikukkaset aiheuttavat välillä hillittömiä naurunpuuskia. Nostamme illalla maljan isänpäivän kunniaksi.

Maanantai 9.11.

Kärähtäneet selkänahat haittasivat meidän kaikkien unta viime yönä. Yksi puolikas rantapäivä koko reissulla ja me onnistuimme polttamaan nahkamme kirkuvan punaisiksi. Huu-haa…

Aamupalapöydässä keskustelemme Sveitsistä tullen pariskunnan Danielan ja Philippen kanssa. He käyvät Tansaniassa säännöllisesti sveitsiläisnaisen perustamassa orpokodissa Tuwa Pende Watotossa. He myös keräävät orpokodille rahaa Sveitsissä. Saamme kutsun vierailla orpokodissa huomenna. Ismail hakee meidät reilusti myöhässä. Afrikassa asiat tapahtuvat ”pole, pole” –meiningillä eli hitaan rauhallisesti. Lempi afrikkalaiseksi sanonnakseni tuleekin: Haraka, haraka, haina baraka = Kiireellä ei ole siunausta.

Pidämme Sannan ja Pepin kanssa kolmelletoista Sara-klubilaiselle workshoppia ison hotellin kokoushuoneessa. Huoneessa on huono valaistus kuvausta ajatellen, mutta muuten tila on ihan hyvä. Aamuteen jälkeen teemme esittelykierroksen ”lumipallon” avulla ja laulamme. Sen jälkeen alamme askartelemaan paperinukkeja. Kukin saa tehdä haluamansa hahmon. Suurin osa päätyy tekemään itsestään nuken. Pienen alkuhämmennyksen jälkeen askartelu sujuu mutkattomasti. Nuket valmistuvat ja annamme nuorille tehtäväksi miettiä jonkin pienen tarinan, jonka he saavat esittää huomenna tekemänsä paperinuken avulla. Päivän päätteeksi opetamme nuorille Pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat -laulun. Laulu saa hyvän vastaanoton ja sitä hoilataan monta kertaa peräkkäin. Yhteinen päivämme päättyy hotellin buffet-lounaaseen, joka on iso elämys nuorille, joiden kotiolot ovat varsin vaatimattomat.

Ajamme vielä taksilla Dar es Salaamiin tapaamaan Annea. Annea, joka on auttanut ja neuvonut meitä monessa asiassa. Hänellä tuntuu olevan kontakteja joka puolelle. Menemme yhdessä syömään ja haastattelemme samalla Annea hänen vaiherikkaasta elämästään Afrikassa. Tällä hetkellä Anne työskentelee YK:n ympäristö- ja energiaosastolla. Viikonloppuisin Anne suuntaa Sansibarille sukeltelemaan, sillä merietanat ovat hänen sydäntään lähellä. Illan päätteeksi Anne tilaa meille kuljetuksen ”Afrikka-isältää” Johnilta. Iso kiitos, Anne!

Tiistai 10.11.

Workshop jatkuu. Valitsimme paperinuket workshoppiimme, sillä Tansaniassa on vahva tarinankerrontaperinne. Ajattelimme, että nukkien avulla nuoret voivat kertoa helpommin omia tarinoitaan ja kenties käyttää niitä hiv/aids –valistuksessa. Kaikki nuoret esittelevät oman nukkensa. Sen jälkeen he esittävät pareittain tai kolmen hengen ryhmissä pienen näytelmänsä. Tarinat ovat hauskoja ja opettavaisia. Opettelemme päivän aikana vielä You are my sunshine –laulun ja laulamme useita kertoja ”pää, olkapäät, polvet, peppu”…. Laulusta on tullut nuorten suosikki. Annamme nuorille Suomi-tuliaisemme ja käymme yhdessä syömässä. Sitten on aika jättää jäähyväiset. Fiksut, hyväkäytöksiset ja mukavat tansanialaisnuoret ovat valloittaneet sydämemme. Mieli on haikea.

Ajamme taksilla suoraan orpokotiin, jossa Daniela ja Philippe ovat meitä vastassa. Isommat lapset lukevat läksyjään ison puun alla ja pienimmät ovat vielä päiväunilla. Tutustumme orpokotiin ja käymme kurkkaamassa myös nukkuvia lapsia. Huoneessa kuuluu kevyt kuorsaus. Orpokodissa on kaikkiaan 16 lasta, joista nuorin on 1,5-vuotias ja vanhin 15-vuotias. Kaikki lapset opettelevat puhumaan englantia ja käyvät englanninkielisessä yksityiskoulussa. Hyvällä koulutuksella pyritään turvaamaan näille nuorille hyvä ja turvallinen tulevaisuus.

Illallisella keskustelemme ruotsalaisen Gunnelin kanssa, joka työskentelee Göteborgissa feministisessä koulussa opettajana. Hän käy säännöllisesti Tansaniassa seuraamassa projekteja, joissa tansanialaisille naisille annetaan ammatillista koulutusta.

Keskiviikko 11.11.

Varasimme suomalaissyntyisen Leo Söderqvistin kautta meille safarin. Kuljettaja nimeltään Fadhili noutaa meidät hotelliltamme. Ajamme neljän tunnin ajan Morogoroon. Näemme valtavia sisal-peltoja, rekkajonoja ja muuta värikästä tienvarsielämää. Tiedustelemme kuljettaja/oppaaltamme Morogoro-vuoren korkeutta ja saamme vastauksen: ”It´s sooo many metres”. Aika hyvä vastaus, sillä vuori oli tosiaankin melkoisen korkea.

Morogorossa Leon tavattuamme jatkamme matkaa Mikumin kansallispuistoon. Näemme ensimmäiset norsut, seeprat ja impalat. Paviaanin pieni poikanen roikkuu äitinsä mahassa. Nappaamme kansallispuiston portilta kyytimme asiantuntevan oppaan Juman, joka kertoo meille puistosta ja sen eläimistä. Törmäämme jälleen kerran tuttuihin. Tällä kertaa sveitsiläiseen pariskuntaan, joka oli ollut majoittuneena samassa hotellissa kuin me. Jo on Tansaniassakin pienet piirit. Huristelemme ennen auringonlaskua hippo poolille katsomaan virtahepoja ja krokotiileja. Afrikan iltarusko on kaunis.

Illallinen on kuin suoraan kauhuleffasta. Lentomuurahaisia ja isoja kuoriaisia lentää koko ympärillämme. Ne törmäävät päihimme, laskeutuvat vaatteillemme ja sukeltavat juomalaseihimme ja ruokiimme. Tällä kertaa nautimme hyvin pikaisen illallisen.

Torstai 12.11.

Peppi avaa aamulla vessan oven ja vetää sen saman tien kiinni. Vessaan on yön aikana pesiytynyt varsin mittava joukkio erilaisia ötököitä. Tavarat kasaan ja lähdemme game drivelle kansallispuistoon. Heti alkumatkasta näemme paljon eläimiä, jotka ovat ihan tien vieressä. Otamme runsaasti kuvia uljaista kirahveista. Sanna bongaa vaippashakaalin. Hippo poolin vieressä on kuollut puhveli, jonka kimpussa on suuri joukko korppikotkia ja Marabou-lintuja. Tien varrella on muitakin lintuja kuten mm. punakurkkufrankoliineja, frakkilepinkäisiä, seppähyyppiä ja jo tutuksi tulleita helmikanoja. Juuri ennen kuin poistumme kansallispuiston portista ulos, siristän silmiäni ja totean varovasti ääneen: ”Onko tuo tuolla leijona?”. No, onhan se nuori urosleijona. Hetken päästä havaitsemme vielä kolme naarasleijonaa, jotka loikoilevat puun alla. Kuljettajammekin, tämä hiljainen ja mukava mies, on nyt enemmän kuin tyytyväinen.

Monen tunnin autossa istumisen jälkeen olemme jälleen Dar es Salaamissa. Satamassa käy kova kuhina. Laivalippujen myyjiä pyörii ympärillä kuin lentomuurahaisia Mikumissa. Saan ostettua meno-paluuliput Sansibarille. Innokas kantaja haluaa ehdottomasti kantaa meidän kaikkien kolmen matkalaukut yksin. Vähintään 40 kiloa pään päällä ja 20 kiloa vielä käsissä on varsin kunnioitettava suoritus. Iloksemme laiva on varsin uusi ja mikä parasta – ilmastointi toimii.

Astumme laivasta Sansibarille ja tiedämme kaikki välittömästi pitävämme tästä saaresta. Satamassa meitä on vastassa Annen järjestämä kuljettaja, joka vie meidät hotellille. Lähdemme heti syömään. Ehdimme kävellä muutaman minuutin ajan, kun koko kaupunki pimenee – sähkökatko. Ystävällinen mies lupautuu saattamaan meidät pimeyden halki ravintolaan. Päädymme The Afrikan House nimiseen ravintolaan, jossa syömme yhden matkamme parhaista illallisista tähtitaivaan alla. Valotkin syttyvät taas.

Perjantai 13.11.

Eilinen oppaamme, Alex eli Godlisten Wilson, esittelee meille kolmen tunnin ajan Stone Townia. Näemme vanhoja linnoituksia, kapeita kujia, lukuisia pieniä putiikkeja, maustemarkkinat jne. Korkealta terassilta ihastelemme Stone Townia lintuperspektiivistä. Lopuksi loistava oppaamme saattaa meidän viihtyisään lounasravintolaan meren rannalle.

Ravintolasta poistuessamme juttusillemme tulee rastapäinen mies, joka tervehtii meitä suomeksi ja kysyy mistä tulemme. Olemme aluksi hieman närkästyneitä kuullessamme samat tutut tervehdysfraasit suomeksi, mutta pian käy ilmi, että tämä mieshän osaakin puhua ihan kunnolla suomea. Mies kertoo olleensa naimisissa suomalaisen naisen kanssa ja asuneensa seitsemän vuotta Suomessa. Pienen juttutuokion jälkeen jatkamme matkaamme ja istahdamme hetkeksi rannan läheisyyteen. Seuraamme kuinka laivaan lastataan isoja jääkaappeja. Suomessa kyseistä kaappia kantaisi vähintään kaksi raavasta miestä, mutta täällä kaappi kulkee kevyesti yhden miehen hartioilla.

Olisimme viihtyneet Sansibarilla pitempäänkin, mutta on aika jatkaa taas matkaa. Laivassa saamme seuraa takanamme istuvasta pikkutytöstä ja hänen palmun lehvistä punotusta hatustaan, joka tuon tuosta pujahtaa Sannan päähän iloisen kikatuksen kera. Satamassa meitä on vastassa tuttu ja turvallinen John, kiitos taas Annen loistavien kontaktien.

Dar es Salaamin iltaruuhka on pahimmillaan, mutta meillä on runsaasti aikaa ehtiä lentokentälle. John saattaa meidät terminaalin sisään saakka, jossa kaksi masai-miestä nappaa matkalaukkumme kevyesti kainaloonsa ja kantavat ne yläkerran ravintolaan. Lento odotellessamme juttelemme vielä kahden nuoren tanskalaisen naisen kanssa, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan Sansibarilla. He kertovat reissanneensa kuusi viikkoa eri puolilla Tansaniaa. Myös ruotsalainen tuttavamme Gunnel on kanssamme samalla lennolla.

Katselen lentokoneen ikkunasta Dar es Salaamin valoja, jotka poikkeavat varsin paljon Euroopan kaupunkien valoista. Sähkövaloja on vähän, nuotioita ja öljylamppuja sitäkin enemmän. Nuo elävät valot t kimaltavat kuin timantit pimeässä yössä. Afrikka katoaa pilviin.