PERJANTAI 3.6.09 Viikate, Stone, Deathstars, the Wildhearts

Akuutti rahapulani ja Ruisrock-lauantain loppuunmyynti ratkaisi pulmani Turkuun majoittumisen kanssa, joten päätin mennä ruisrokkailemaan vain perjantaille. Aamulla sade ropisi kattoa vasten ja mietin minkälaisen sukelluspuvun oikein laitan päälle.
Kohti iltapäivää sade lakkasi ja aurinko alkoi pilkottaa - päätin silti pakata nahkatakin mukaan kaiken varalta.

Turussa oli jo +23 astetta neljän aikaan kun saavuin kyydilläni. Kyydin kanssa oli todellakin pieniä ongelmia, ja autolla ei päässyt edes lähelle festarialuetta. Kyyti jätti minut noin 6 kilometrin päähän festarialueesta, ja pingoin hikihatussa kohti Ruisrockia jotta ehtisin nähdä Viikatteen.
Kun pääsin festarialueelle 20 minuutin juoksun jälkeen, oli porteilla valehtelematta yli 500 metriä pitkä jono. Voi peppu! Jono meni kuitenkin aika nopeasti kun uusia portteja avattiin. Minulle ei tehty turvatarkastusta eikä lippuakaan kysytty, joten ryntäsin vessaan, vesipisteelle ja sitten Rantalavalle.

Viikatteen olen tainnutkin nähdä livenä viimeksi 2006 Myötätuulirockissa - olin ihastunut Unholan Urut levyyn, joka on mielestäni yhä yksi parhaita kotimaisia hevilevyjä. Viikate rantautui iltapäivälle Ruissiin, joten pakkohan sitä oli mennä taas katsomaan, vaikka en ole Unholan Urkujen jälkeisestä tuotannosta hirveästi syttynytkään.

Bändi oli ehtinyt paukuttaa lavalla jo noin puolisen tuntia kun saavuin paikalle. Yleisö oli hillittyä ja vähäistä - festarialueella ei muutenkaan ollut vielä paljon porukkaa. "Ah, ahtaita aikoja" taisi juuri lähteä käyntiin niillä minuuteilla. Setissä kuultiin vielä mm. Aaveissako vain olet mun, Tie ja uuden levyn nimikkobiisi Kuu kaakon yllä sekä Kaarlen mahtavia välispiikkejä. Kyllä se pitää myöntää että Viikate on kaikessa suomalaisessa hirsitaloudessaan todella seksikäs bändi ja Kaarlen pulisongit on kuumat.
Jäi hyvä fiilis näiden herrojen keikasta, harmi vain että alun missasin!

Seuraavaksi Niittylavalla aloitti Stone - eli "Children of Bodomin Roopen toinen bändi" -nimikkeellä usein tunnettu bändi. Paljon faneja näytti olevan paikalla ainakin tukan määrästä päätellen. Stone on minulle yksi niitä kovimpia kotimaisia metallibändejä ja onhan kysessä jo aika iäkäs ja kokenutkin bändi [ensimmäinen levy 1988].

Stonen setti Ruisrockissa lähti käyntiin No Anaesthesia! -levyn introlla, Finlandia -sävelmällä. Perään kuultiinkin koko levyn A-puoli, johon kuuluu myös yksi orkesterin tunnetuimpia kappaleita, seitsenminuuttinen Back to the Stone age. Keikan tunnelma oli aika löysä ja viileä, vaikka paranikin loppua kohden. Bitti muistutti enemmänkseen satasen juoksua. Real Delusion, Michael Jacksonille omistettu Day of Death sekä esimmäinen encorebiisi Get Stoned saivat yleisön ja bändinkin vähän lämpenemään ja meno parani. En ole ennen Stonea nähnyt, joten en tiedä oliko kyseessä bändin tavanomainen keikka vai normaalia laimeampi. Joka tapauksessa soitto kulki hienosti, mutta tajunnanräjäyttävää ruttausta ei kuultu.

Mielestäni oli myös semisti huvittavaa kuinka bändiä aina kutsutaan nimenomaan suomalaisesti lausuttuna "stoneksi", vaikka oikeasti sana lausutaan tyyliin [stoun]. Jopa juontaja kuulutti bändin nimenomaan /stone/na. Mielestäni se oli vain aika huvittavaa.

Sitten vaeltelin takaisin Rantalavan suuntaan katsomaan kehuttua ja mollattua, ruotsalaista Deathstarsia, koska toinen vaihtoehto oli Mokoma joka ei kiinnostanut pätkän vertaa. Deathstarsia oli katsomassa festarin tummanpuhuvin yleisö - itse jäin katselemaan kauemmas nojaillen olutterassin turva-aitaan. Bändi muistutti ainakin omaan silmääni ja korvaani hieman liikaa the 69 Eyesiä, että olisin pitänyt. Menin nojailemaan Pavilijonkilavan turva-aitaa vasten ja katselin loppukeikan isolta screeniltä ja kuuntelin musiikkia. Viimeisten biisien aikana alkoi jo toivomaan että lopettaisivat - ei oikein iskenyt minuun.

The Wildhearts on esiintynyt vuoden sisään kaksi kertaa Tavastialla, joka tarkoittaa, että en ole kertaakaan päässyt heitä näkemään... Nyt kun orkesteri saapui Ruisrockiin, oli pakko päästä - itseasiassa en olisi muuten tainnut koko festarille tullakaan.
Todellakin odottelin siinä Pavilijonkilavan eturivissä että Deathstars lopettaisi ja the Wildhearts aloittaisi varaten itselleni paikan aivan keskeltä lavaa. Hieman ennen kello yhdeksää screenillä alkoi pyöriä the Wildheartsin Gingerin ja Scottyn haastattelu, ja pian sen jälkeen bändi juonnettiin lavalle - toinen juontajista oli Hanoi Rocksista tunnettu Mike Monroe. Aikamoinen yllätys, ja varmaan suurin osa yleisöstä tuli Miken huutojen takia katsomaan the Wildheartsia.

The Wildheartsin setin avasi Vanilla Radio ja olin heti messissä huutamassa 'Where's my Elvis'tä. The Wildhearts must be destroyed levyltä kuultiin heti lisää materiaalia, Someone who won't let me go. Ensimmäisen täyspitkän supermelodinen riffiräime Everlone räjäytti potin ainakin minulle - juuri se biisi jonka olin halunnut kuulla. Gingerin loistavat brittiaksentin säväyttämät välispiikit naurattivat ainakin eturivin faneja, ja luultavasti myös muuta yleisöä.
Sick of Drugs, Suckerpunch, This Revolution will be Televised, My Baby is a Headfuck, I wanna go here the people go... loistavia riffejä toinen toisensa perään, energistä ja rehellistä kitaramelua, nopeatempoista ja suoraviivaista komppausta - bändi oli vedossa.
The Wildhearts soitti the Jackson Whites biisin uudelta, syksyllä julkaistavalta Chutzpah! -levyltä, joka kuulosti erihyvältä. Tunnin mittaisessa festarisetissä ei pysty soittamaan hirveästi biisejä, ja jäinkin kaipaamaan biisejä erityisesti uusimmalta levyltä, sekä paria vanhaa klassikkoa kuten Stormy in the North Karma in the South, Caffeine Bomb, TV Tan tai Greetings from Shitsville.
Viimeisen biisin ajaksi bändi kutsui lavalle Mike Monroen esiintymään kanssaan. Bändi ruttasi MC5:n klassikon Kick out the Jamsin ja Mike Monroe suoritti kaikki lavamaneerinsa parissa minuutissa, mm. kiipesi lavan tukirakennetta ylös.
Jossain vaiheessa keikkaa nappasin yhden Gingerin yleisöön heittämistä plektroista, jonka tungin heti alkkareihini jottei se katoaisi.

The Wildheartsin rokkaavan täystunnin jäkeen lysähdin hiekkakentälle Pavilijonkilavan eteen. Hitto että oli upea keikka!

Päivän ohjelmassa olisi ollut vielä Magenta Skycode sekä Slipknot, mutta kyydin kanssa tuli taas ongelmia. Taskuni pohjalla oli kokonaisuudessaan nelisen euroa, joten minun oli pakko tyytyä tarjottavaan kyytiin tai liftattava takaisin pk-seudulle. Kyytini tuli hakemaan minua joko yhdeltätoista tai ei ollenkaan, joten tyydyin jättämään pari bändiä välistä ja aloin etsiytyä ulos festarialueelta. Olin jokatapauksessa nähnyt the Wildheartsin.

Kävellessäni pois Ruissalosta jonne oli tulossa sankoin joukoin ihmisiä kuuntelin vielä Rantalavalla paukuttavaa Disturbedia. Viisi kilometriä kävelyä kääntöpaikalle, siitä autoon ja 220 kilometriä kaakkoon.
Ajomatkalla Turusta pois katselin maisemia minkä takapenkillä maatessani pystyin. Kuu istui pilven päällä. Tuli siinä mieleeni Viikatteen setti ja Tie -biisi, jonka kertosäe osui sillä hetkellä nappiin:
"Niin tie on musta, vaan mustempi ois mieli kulkijalla jos kuu ei paistaisi hopeaansa..."