Lueskelin huoneessani Aku Ankkaa,kunnes ovi paiskautui auki ja kauhusta
valkea ja itkevä äiti tuli viereeni.
"Rakas,kultapieni"ja hän parahti taas itkuun.
"Äiti?Mikä nyt?ootsä kunnossa?"Mä yritin selvittää äidin kamalaa parkumista.
"En mä en ole kunnossa,isä"
"Mitä isästä?!" Mä kiihdyin ja muistin että isä lähti vartti sitten kauppaan.
"Isä,ajoi kolarin" Äiti nyyhki.
"M-mitä?"Äiti!" Mä ravistelin äitiä itkien.
"Se menehty" Äiti nyyhkäisi kyyneliä.Nappasin taivaan sinisen pitkänpaidan syliini ja juoksin minkä jaksoin portaat alas,kuulin kuinka äiti huusi:
"Kulta,älä mee! Marika!". Mutta liian myöhäistä mä pyyhälsin rämällä pyörällä pitkin hiekkatietä jo kaukana kotoota,ja itkin. En voinut tajuta sitä,istuin kalliolla ja itkin pää jaloissani.Miksi? Miksi! oi Miksi?! mä kysyin itteltäni,ja purskahdin taas.Oisi tehnyt mieli hypätä veteen ja sukeltaa taivaaseen,isän luo.Kesken itkuni kuulin auton äänen.Äiti käveli luokseni ja puristi minut syliinsä.Me istuttiin siinä auringonlaskun alla ja nyyhkien äiti kertoi ihania hetkiä heidän yhteisestä ajasta.
"Kuinka typerä mä olinkaa? Luulin että oon ainoo johon oikeesti sattuu,mutta sä oot rakastanu isää lähes 20 vuotta! Sä menetit miehen,rakkaan" ,mä sanoin.
"Ei,kulta se oli sun isäs,kyllä sunkin on oikeus surra!,mutta älä jätä mua enää"
Me saavuimme hiljaiseen kotiin n.11 aikaan illalla,ja keitimme viel teet ja painuimme yhdessä pehkuin.Me itkimme yhdessä yölläkin,aamulla,päivällä,illalla.Enää olisi jäljellä me vain me kaksi.

Olin huoneeni peilin edessä päälläni oli mustat housut,musta t-paita sekä musta jakkutakki,olin siis menossa sinne,minne en olisi ikinä tahtonut mennä.Hautajaisiin.Äiti tuli huoneeseeni kietoi kätensä ympärilleni ja suukkotti minua hellästi,"eiköhän mennä,isäsi vuoksi"
Äiti huokasi.Auto matka oli elämäni haikein autoreissu,ja sekin sai jo kyyneleet vierimään poskiani pitkin.Pian olimme perillä,kirkko oli kaunis kivikirkko kauniin sinisen järven rannassa.Purskahdin itkuun ja menin kahvion wc:hen,pyyhin
kyyneleitä silmistäni kunnes sisään astui poika,minua n.1 vuotta vanhempi.
"Näin kun juoksit itkien,ajattelin vaa kysyy onks kaikki ok?"
O-on,änkytin nyyhkien.Ihme että tuollaisia poikia vielä löytääkin,ja vielä hautajaisista ajattelin.Hautajaisten jälkeen tapasin taas tuon pojan.
"Ne oli siis sun isän hautajaiset"?,
"Niinhän ne oli" änkytin ja purskahdin hiljaiseen itkuun.Poika kaappasi minut syliin ja sanoi, että hän on menettänyt äitinsä ja tietää tasan tarkkaa miltä se tuntuu. Huomasin että pojan isä keskusteli äitini kanssa,eikä aikaakaan kun he olivat meillä kahvilla.Pojan nimi oli Sami ja hänen isänsä Marko. Marko ja äitini ystävystyivät ja nyt ovat todella hyviä ystäviä ehkä myöhemmin jotain hieman enemmänkin...Ja minä ja Sami taas haemme toisistamme tukea ja olemme kuin luotu toisilemme.Ehkä sittenkin kaikessa on tarkoitus,ja enää elämä ei edes ole paha paikka.