Elokuva-arvostelu: Ghost in a Shell

Teksti: Sara Luosta, 26v., Helsinki
Kuvat: Paramount Pictures International Limited

nullGhost in a Shell

Ohjaus: Rupert Sanders
Näyttelijät: Scarlett Johansson, Takeshi Kitano, Juliette Binoche, Michael Pitt ja Pilou Asbæk
Kesto: 107 min.
K12

Perustuu Masamune Shirow’n luomaan ja Kodansha Comicsin julkaisemaan samannimiseen mangasarjakuvaan.

Luvattoman makeaa jäätelöä

Rupert Sandersin ohjaama Ghost in the Shell vie seikkailupyrähdykseen, josta löytyy tyydytystä ja toimintaa sekä filosofiaa sitä kaipaavalle mielelle. Cyberpunk-maailma erikoistehosteineen on hätkähdyttävää katsottavaa ja Scarlett Johanssonin vähäeleinen, mutta uskottava näytteleminen päähenkilö Majurina kiehtoo. Majuri on rikosalan huipulla työskentelevä kyborgi, jonka tiimi kohtaa uuden ja yllättävän vaarallisen vihollisen. Etsintä avaa salaisuuksia ja herättää Majurissa suuria tunteita. Vihollisessa on jotakin tuttua ja totuudeksi uskotut rakennelmat alkavat purkautua.

Kokonaisuudessaan elokuva on kuin luvattoman makea jäätelö. Sokerina on tunteilla ja teknologialla mässyttelyä ja maanisen nopeaa, sokerihumalaista rymistelyä. Maitoa on se kaikki kulttuurinen riisto ja luonnonvarojen tuhlaus, mitä emme halua edes ajatella. Ja minä olen se, joka söi tämän aisteja hemmottelevan nautinnon Finnkinon uudessa Scape-premiumsalissa. Uudet teknologiat mahdollistavat scifi-elokuvalle fantastiset puitteet. Itselleni elokuva oli jo kokemuksen arvoinen pelkkien visuaalien vuoksi. Elokuvan 3D -tekniikkaa tehosti entisestään voimakasta fokuksen käyttöä. Se näytti katsojalle tarkasti vain juuri mitä haluttiin näyttää. Scape-salin ääni tuntui yhtä virheettömältä kuin kuva, mutta muuten elokuvan äänisuunnittelu ei jättänyt muistijälkiä.

Pääosaa Majuria näyttelee uskottavasti Scralett Johansson.

Pääosaa Majuria näyttelee uskottavasti Scralett Johansson.

Tarina ja sen ympäristö sekä siihen kiedottu filosofia on aivan fantastisen upean mahtavaa. Oloni tuli ristiriitaiseksi ja hämmentyneeksi, kun yritin miettiä kuinka paljon haluaisin antaa tunnustusta elokuvalle ja kuinka paljon alkuperäiselle mangalle. Hollywoodin trendi tuntuu aina olevan käyttää hyväksi upeat, ihmeelliset tarinat, puristaa niistä makeimmat mehut, ja muokata ne mahdollisimman myyviksi. Päätin katsoa yhden japanilaisista elokuva-adaptaatioista, elokuvan Ghost in the Shell 2.0  ja lukea tietoa alkuperäisestä mangasta.

Kun katsoin vanhempaa elokuvaa, hämmennyin niin, etten meinannut pysyä kärryillä. Juonenkulku ja tarina olivat lähes täysin erilaisia siitä huolimatta, että asetelma ja monet kohtaukset olivat samoja. Miksi? Luettuani mangasta vaikutelmani on se, että tuoreen elokuvan kolme käsikirjoittajaa ovat yhdessä punoneet uuden luomuksen – länsimaiseen massaan optimoidun. Lukematta mangaa on mahdoton sanoa kuinka paljon muutoksia on. Ainakin pääpahiksen olemus ja alkuperä on muutettu sekä tapahtumien seuraukset. Tämä herättää ihmettelyä. Miksei Hollywood ole halunnut mangan mukaista tarinaa? Lisäksi tavanomaisen valkopesun mukaisesti suurin osa hahmoista on korvattu amerikkalaisilla näyttelijöillä ja he puhuvat englantia – Japanissa.

Vaikka uuden elokuvan tarinaa on muutettu ja valkopesty radikaalisti, pohdin onko tämänkaltainen kulttuuriryöstö siltikään huono asia. Oman länsimaisen ylpeyteni nieltyäni myönnän, että nautin Hollywood-elokuvan katsomisesta suuresti. Halusin, että aistejani ja tunteitani hivellään ja hellitään, ja että varmasti ymmärrän mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuva myös herätti huomioni aivoja ravisuttavalle tarinalle, joka olisi ehkä muuten jäänyt lukematta. Odotan innolla Ghost in the Shell 2: Innocence (2004) -elokuvan katsomista ja erityisesti TV-sarjan Ghost in the Shell: Stand Alone Complex (2002-05) katsomista, joka on kaikista adaptaatioista parhaiten arvostettu. Shirown manga oli alunperin nimeltään Kōkaku Kidōtai (”Mobiili panssaroitu mellakkapoliisi”). Taiteilija itse kuitenkin halusi aina nimeksi Ghost in the Shell kunnioituksenosoituksena Arthur Koestlerin psykologisfilosofiselle kirjalle The Ghost in the Machine (1967). Kirja puhuu pääasiassa ihmiskunnan taipuvaisuudesta itsetuhoisuuteen. Ajatuksena on, että mieli on kokonaisuus, mutta samalla osa ruumista, eivätkä ne ole erillisiä toisistaan.

Leffan hyviksenä Takeshi Kitano (vas.) ja pahiksena Michael Pitt.

Leffan hyviksenä Takeshi Kitano (vas.) ja pahiksena Michael Pitt.

Filosofiasta hypätään enemmän käsinkosketeltavaan aiheeseen elokuvassa: seksiin. Missä se on? Manga näyttää seksiä, erityisesti naisten välistä, aivan yhtä eksplisiittisesti kuin väkivaltaa. Tämä tavanomaisen arjen osa, jota raju väkivalta puolestaan ei ole, on jostain syystä kamalaa ja mieltäjärkyttävää. Veren roiskuminen ja raajojen irtoaminen on aivan fine ja taiteellisesti kunnioitettavaa, mutta seksi ja alastomuus tekee taiteesta välittömästi pornoa ja alaikäisille sopimatonta. Tässä on teille on absurdiutta kerrassaan. Ihmisen näköisellä Majurilla ei elokuvassa ole nännejä eikä sukupuolielimiä, eikä seksuaalisuuden olemassaolosta ylipäätään näy kuin varovaisia vihjauksia. Samanaikaisesti elokuvalle tärkeä myyntivaltti on monien ihmisten seksuaalinen kiinnostus pääosan Johanssonia kohtaan.

Lopuksi ihmettelen miksi elokuvassa robotit saavat näyttävästi turpaan, mutta ihmiset kuolevat hienovaraisen huomaamattomasti. Suojellaanko meiltä omalta empatialtamme? Emmekö tunne empatiaa koneisiin ja olisiko syytä? Tuleeko asia muuttumaan? Näitä ja monia muita kysymyksiä voi sinussa herättää Ghost in the Shell – jos vain annat.