Curly-kolumni: Taide on tapa rakastaa elämää

Teksti ja kuva: Linda H., 14v., Nurmes

Curly-kolumni: Taide on tapa rakastaa elämää

Kuva_ Kolumni_Linda_nettiin

Viime helmikuussa esiinnyin tanssiryhmäni kanssa Kajaanissa Uudet tanssit -koreografiakatselmuksessa. Saavuimme paikalle jo edellisenä päivänä, sillä silloin toinen ryhmä tanssijaostostamme hyppäsi lavalle. Suureksi onneksi saimme nähdä katselmuksesta lähes jokaisen teoksen. Kun ensimmäisen sarjan toinen koreografia oli alkamaisillaan, pillahdin itkuun. Viikonlopun aikana sama toistui uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. En oikeastaan tiedä miksi.
Tai tiedän, ainakin osittain. Taiteen takia. Haltioitumisen takia. Vapauden takia. Kiitollisuuden, liikuttumisen, upeuden ja hämmennyksen takia. Maailman epäreiluuden takia. Sillä kaikkien pitäisi saada kokea jotain tällaista.

Tanssi on mahtavaa. Niin kuin kirjallisuus, musiikki ja kuvataidekin. Ja ihan mikä tahansa muukin taiteen laji. Taide on yksi niistä harvoista, melkein ikuisista asioista. Se on tapa etsiä ja ilmaista itseään ja muita. Tapa rakastaa elämää.

Viime kesänä vietin viikon puhtaan rakkauden, taiteen ja upeiden taiteilijoiden keskellä. Kirjoitin, tanssin ja musisoin kokonaiset seitsemän päivää, aamu kahdeksasta ilta kymmeneen. Olin Sukset ristiin susirajalla -leirillä yhdessä serkkuni ja siskoni kanssa. Ei ole liioitellusti sanottu, että se viikko muutti minua. Siellä näin, että keino, jolla tänään toteutan itseäni, voi ehkä vielä joskus olla ammattini. Ja että olen hyvä juuri näin. Ja että teen kaiken ihan oikein. Leirin kurssien vetäjät Elina, Sonya, Heidi, Soile, Jarmo ja Samuli ovat kaikki suuria idoleitani. Jonakin päivänä haluan olla kuin he.

Palataan hetkeksi Kajaaniin. Takaisin siihen tärisevään, kyyneliä valuvaan kehoon Kaukametsän salin penkillä. Yritetään saada suusta jotain muutakin kuin henkäyksiä. Ei pystytä. Nyökytellään vain vieruskaverin kommenteille. Oli ihan taitavaa, joo.

Vähän hävetti. Eihän kukaan muukaan itkenyt. Myöhemmin selvisi, että itseasiassa ainakin yksi itki. Joka tapauksessa, silloin kun tunteella toteutettu taide päättää kahmaista sinut otteeseensa, se tekee niin. Se todellakin tekee niin. Suoraan ytimeen kolahtanut teos on usein mystinen aivokylpy joka pesee samalla sydämenkin.

Kaikille taide ei ole ”se juttu”. Jollekin se voi olla urheilu, yhdelle matkustelu ja toiselle vaikka politiikka. Joku saattaa pitää näistä jokaisesta. Ja eiväthän kaikki ole vielä edes löytäneet sitä omaa juttuaan. Sekin on ihan OK. On koko elämä aikaa etsiä, luulla löytäneensä ja etsiä taas.

”Oman jutun” löytäminenkin on kivaa, mutta ei yhtä tärkeää kuin etsiminen. Oikeastaan koko elämä on sen etsimistä. ”Oma juttu” voi elämän aikana myös vaihdella lukuisia kertoja. Joskus sitä ei edes huomaa löytäneensä.